Akvaario
ei tule toimeen pelkällä vedellä, elävällä kivellä ja valolla.
Siellä olevan veden on virrattava, akvaariota on yleensä
mekaanisesti puhdistettava, haihtuva vesi korvattava, kalkkia lisättävä,
jne.
Näihin tarkoituksiin tarvitaan erilaisia laitteita, joista
kerrotaan tässä kappaleessa.
|
|||
Pumput | |||
Akvaariossa
on käytössä normaalisti kolmenlaisia pumppuja:
|
|||
Vedensiirtopumput | |||
Nämä pumput pumppaavat vettä yleensä ala-altaasta pääaltaaseen tai
vaahdottajaan. Pumput
voivat olla joko upotettavia tai altaan ulkopuolelle sijoitettavia. Upotettava tarkoittaa sitä, että pumppu voidaan upottaa
kokonaan veteen ja se imee veden ympäristöstä itseensä ja pumppaa
pumpun yläosaan kiinnitetyn letkun tai putken kautta veden eteenpäin. Näiden pumppujen yhteinen tekijä on se, että
ne pystyvät nostamaan vettä korkealle.
Kun nostokorkeus kasvaa, pienenee samalla pumpattavan veden määrä.
Pumpun pumppausteho ilmoitetaan yleensä nostokorkeudelle nolla
metriä. Pumpun ohjeista löytyy taulukko tai kaavio, jossa ilmoitetaan
pumppausteho eri nostokorkeuksille. Joissakin tapauksissa sama vedensiirtopumppu
pumppaa vettä sekä pääaltaaseen että vaahdottajaan.
|
|||
Virtauspumput | |||
Nämä ovat pääakvaariossa sijaitsevia
pumppuja, jotka kierrättävät siellä vettä.
Niiden pumppausteho on suuri, koska ne imevät vettä itseensä
ympäristöstä ja puhaltavat takaisin akvaarioon nostokorkeuden ollessa
aina nolla. Nämä pumput
ovat yleensä upotettavia. On tosin olemassa myös sellaisia malleja,
jotka kiinnitetään altaan reunalle ja vain pumpun alaosa on vedessä. Nämä pumput on suunniteltu siten,
että ne kuluttavat mahdollisimman vähän sähköä ja tuottavat vain vähän
lämpöä. Yleensä
altaassa on useita tällaisia pumppuja ja niitä voidaan ohjata
erillisellä ohjausyksiköllä. Nämä pumput nostavat vettä hyvin huonosti,
sillä ne on suunniteltu vain veden kierrättämiseen.
|
|||
. | |||
Annostelupumput | |||
Nämä pumput pumppaavat pieniä nestemääriä.
Niiden yleisin tehtävä on pumpata korvausvesi haihtuneen veden
tilalle. Käytössä on
yleensä kahta eri toimintaperiaatteella toimivaa mallia: pieni
siirtovesipumppu ja letkupumppu. Ensimmäinen
on halpa ja jälkimmäinen kallis. Pientä siirtovesipumppua ohjataan yleensä
veden korkeutta vartioivalla mikrokytkimellä ja vesi pumpataan joko
suoraan pääaltaaseen tai ala-altaaseen tai sitten kalkkivesireaktorin
kautta jompaankumpaan altaaseen (järjestelmästä riippuen). Letkupumppu on hyvin pieniä(kin) ja tarkkoja nestemääriä pumppaava laite. Se ei itse asiassa pumppaa nestettä, vaan työntää U-muotoisen silikoniletkun sisällä olevaa nestettä eteenpäin mekaanisesti letkun ulkopuolelta puristaen. Pumppua hankittaessa on selvitettävä onko haluttu tyyppi ”jatkuvatoiminen” vai sellainen, joka toimii lyhyitä aikoja kerrallaan tietyin väliajoin. Tämäntyyppisiä pumppuja käytetään kotitalouksissa esimerkiksi astianpesukoneissa annostelemaan esim. huuhteluainetta.
|
|||
|
|||
Vaahdotin | |||
Lee Chin Eng kehitti ’luonnollisen menetelmän’
riutta-akvaarion pitämiseksi, joka toimii aivan sellaisenaan, jos
akvaariossa oleva kuormitus on pientä.
Tämä tarkoittaa sitä, ettei akvaariossa saisi olla suuria
kaloja, ja pieniäkin vain vähän.
Melkein jokainen harrastaja haluaa kuitenkin pitää useita
kaloja, joten ’luonnollisen menetelmän’ lisäksi tarvitaan myös
mekaaninen puhdistuskeino eli vaahdotin. Makeavesiakvaarioissa vettä pyritään pitämään
kristallinkirkkaana isoilla mekaanisilla suodattimilla ja
runsailla vedenvaihdoilla, jolloin biologiset saastuttavat komponentit vähenevät.
Riutta-akvaariossa taasen vettä pyritään pitämään kristallinpuhtaana
poistamalla vedestä mahdollisimman nopeasti paljon biologisesti
saastuttavia komponentteja jo ennen kuin ne aiheuttavat veden
pilaantumista. Sille tasolle ei vedenvaihdoilla päästä.
Poistamatta jääneen lian hoitaa elävä kivi biologisesti. Miksei sitten makean veden puolella käytetä vaahdotinta?
Vaahdon muodostus vaahdottimessa on mahdollista vain, jos
vedenpinnalla on korkea sähköinen varaus. Jotta näin olisi1,
on veden ominaispainon oltava vähintään 15‰ eli
1.009. Itämeressä2
ominaispaino on noin 10‰ joten
murtovesiharrastajille vaahdotin ei oikein kunnolla sovellu. Veden
suolapitoisuudesta ja ominaispainosta löytyy lisää juttua
täältä. Vaahdottimen toiminta perustuu siihen, että sähköisesti
varautuneet proteiinimolekyylit tarttuvat veden ja ilman rajapintaan.
Kun veden sekaan saadaan synnytettyä hyvin paljon pieniä
ilmakuplia, syntyy kupliin pinta, johon molekyylit tarttuvat ja nousevat
niiden mukana pois vedestä. Vaahtoa
on kahta eri tyyppiä ja ne myös näyttävät erilaisilta: normaali
vaahto ja proteiinivaahto. Normaalin
vaahdon kuplat ovat pieniä ja samankokoisia, särkyvät helposti ja
pysyvät reaktioputken alaosassa. Tämän
vaahdon päälle muodostuu ruskeaa proteiinivaahtoa, jonka kuplat ovat
suurempia ja erikokoisia. Tähän
proteiinivaahtoon kerääntyvät ne likaavat komponentit, jotka
akvaariovedestä halutaan poistaa.
Proteiinivaahto nousee keräilykuppiin, josta vaahto on helppo
kaataa esim. viemäriin. Keräilykuppiin
tuleva jäte jopa tuoksuu ”viemärille”. Kuten juuri edellä kerrottiin,
proteiinimolekyyli tarttuu ilma-vesi rajapintaan. Samoin proteiiniaines
kerääntyy ohueksi kerrokseksi pääaltaan veden pinnalle. Jos pinnasta
valuva ylivuoto johdetaan suoraan vaahdottimeen, saadaan vaahdotin
toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
|
|||
Hohkapuilla toimiva | |||
|
|||
Veden pumppaus voidaan hoitaa joko erillisellä
pumpulla ala-altaasta tai pääpumpun haarana pumpattaessa vettä ala-altaasta
pääaltaaseen. Kolmantena
vaihtoehtona on, että pääaltaasta ala-altaaseen valuva vesi johdetaan
vaahdottimeen. Yhtenä selvänä haittana on se, että
hohkapuut on vaihdettava usein. Vaihtovälit
riippuvat vaahdottimesta ja altaasta, mutta ovat käytännössä noin 2
- 4 viikkoa. Toisena haittana on vaahdottimen koko. Koska se ei sovi jalustaan, on se sijoitettava joko näkyville
lattialle tai mahdollisesti erilliseen akvaarion vieressä olevaan
kaappiin.
|
|||
Venturitoiminen vaahdotin | |||
Tässä vaahdotintyypissä on käytössä
venturisuutin eli pumpattava vesi imee erillisestä haarasta mukaansa
ilmaa muodostaen näin vaahtokuplia.
Moni varmaan muistaa fysiikan tunnilta kokeen, jossa vesi saatiin
kiehumaan kädenlämpöisenä: pulloon tehtiin alipaine, jolloin vesi
kiehui alemmassa lämpötilassa. Alipaine
saatiin aikaan imemällä ilma pois koepullosta siihen sijoitetun
kolmitiehanan ja vesihanasta tulevan ja ohi virtaavan veden avulla.
Aivan samalla tavalla pumpattavan veden nopea virtaus imee
ilmaputkesta mukaansa ilmaa veden sekaan ja näin saadaan muodostettua
vaahtoa. Venturisuutin on ajoittain puhdistettava, jotta oikeanlainen
ilmamäärä imeytyy vaahdottimeen. Vesipumpun on oltava tehokas, esim. luokkaa
Eheim 1060 (2280 l/h), jolla vaahdottimeen saadaan aikaan turbulenttinen
virtaus. Nämä vaahdottimet ovat kooltaan huomattavasti pienempiä kuin
perinteiset hohkapuilla toimivat, joten ne yleensä mahtuvat jalustaan. |
|||
|
|||
.
|
|||
Neulaventtiili (pyörä) vaahdotin | |||
|
|||
.
|
|||
Vaahdottimen huolto | |||
On tärkeää puhdistaa säännöllisin väliajoin
vaahdottimen nousuputken yläosa, koska rasva-ainekset estävät vaahdon
muodostumisen. Rasva tulee ruoan mukana akvaarioveteen ja kertyy myös
vaahdottimen nousuputkeen heikentäen lopulta sen toimintaa. Tarkkailemalla vaahdottimen toimintaa huomataan,
että ruokinnan jälkeen vaahdotin lopettaa vaahdottamisen jopa useaksi
tunniksi. Tämä johtuu siis ruoassa olevasta rasvasta.
Samalla tavalla rasvaa irtoaa veteen käsistä, kun niitä
uitetaan akvaariossa. Siksi on erityisen tärkeää, että kädet pidetään
pois akvaariosta. Jos ne on pakko sinne työntää, on ne sitä ennen
huuhdeltava huolellisesti (ei saippuapesua, joka pilkkoo rasvaa ja on
myös vahingollista eliöstölle). Apteekissa on myynnissä ns.
keinosiementäjän tai eläinlääkärin kertakäyttöhansikkaita, jotka
ovat käteviä, jos täytyy nostaa esim. joku koralli takaisin
paikoilleen. Hansikkaat
ovat todellakin kertakäyttöisiä, sillä niihin tulee hyvin helposti
reikiä. Vaahdotin tulisi liottaa osiin purettuna puolen vuoden välein etikkavedessä, jolloin rakenneosista irtoaa kaikki pinttynyt rasva – sellainenkin jota ei silmämääräisesti tutkien näyttäisi olevan. Vertaile vaahdottimen toimintaa ennen ja jälkeen täydellisen puhdistamisen – yllätyt.
|
|||
|
|||
Putkisto | |||
Jos käytössä ei ole ala-allasta, ei ole
putkistoakaan, joka puolestaan helpottaa asioita.
Putkia voi tietysti tarvita, mikäli rakentelee altaan sisäisen
vedenkierrätysjärjestelmän eli yhdellä tai kahdella pumpulla
kierrätetään vettä altaassa siten, että vesi puhaltuu ulos useista
eri suuttimista. Saattaa
kuulosta hyvältä, mutta putket ja suuttimet syövät pumpun tehoa
hyvin paljon, ja toisaalta pari pientä virtauspumppua saattaa tulla
halvemmaksi ja tehokkaammaksi ratkaisuksi. Kun käytössä on ala-allas, tarvitaan putket,
joita pitkin vesi liikkuu altaiden välillä.
Putket voivat olla jäykkiä tai taipuisia ja yleensä
valmistettu PVC -muovista. Letkujen
tulisi olla läpinäkymättömiä.
Läpinäkyvään putkeen kasvaa levää, joka tukkii letkun
jonkin ajan kuluttua. Letkut
ovat hyviä sikäli, että ne ovat taipuisuutensa vuoksi ehkä
helpompi asentaa, mutta toisaalta jäykät putket ovat siistimmät ja
pysyvät paremmin paikoillaan. Letkuissa
ei tarvitse käyttää 90˚ tai 45˚ kulmia ja tulevat siksi
hiukan halvemmiksi.
Erilaisia liimattavia PVC -osia. Hyvä esimerkki venttiilin käytöstä on ala-altaan yhteydessä oleva ulkopuolinen pääpumppu. Pumpun kummallakin puolella on oltava venttiili, jotta itse pumppu voidaan irrottaa puhdistusta varten. Pumpun imupuolella oleva venttiili estää ala-altaassa olevan veden valumisen lattialle ja painepuolella pääakvaarioon menevän putken tyhjentymisen lattialle.
Erilaisten PVC -osien piirroksia. Kuvat kaapattu Aquanova Oy:n luettelosta ja osoitteesta http://www.aquanova.fi/netti/index.html löytyvät tarkemmat tiedot. Samoja osia löytyy myös Etolasta sekä Vink Finland Oy:stä, jonka kotisivut ovat http://www.vink.fi/. Etola löytyy pääkaupnkiseudulta, mutta Vink toimii useammalla paikkakunnalla. PVC -osat ovat huomattavan kalliita, joten huolellinen suunnittelu on tärkeää. Myös väärässä paikassa säästäminen voi tulla kalliiksi. On muistettava, että osat liimataan yhteen ja niiden purkaminen onnistuu vain sahalla. Alla on esitetty yksi ratkaisumalli järjestelmästä, jossa vesivahinkojen vaara on minimoitu.
Putkistoa rakennettaessa tulisi ensin tehdä ns.
kylmäkasaaminen ja tarkistaa hyvin huolellisesti, että kaikki
tarvittavat asiat on huomioitu. Sitten
suoritetaan osien HUOLELLINEN liimaaminen toisiinsa.
On sanomattakin selvää, että kiristysliitokset löystyvät
jossakin vaiheessa, joten ne on syytä unohtaa.
Erilaiset letkuliittimet ovat vihoviimeisiä merivesiakvaariossa.
Liimattavissakin liitoksissa saa onnitella itseään, jos saa järjestelmän
vuotamattomaksi ensimmäisellä yrittämisellä.
Äärimmäisen
tärkeää on tutkia ne järjestelmän kohdat, joihin voi syntyä
lappoilmiö. Esimerkiksi ala-altaan paluuputki on sellainen, jonka olisi syytä
olla vain korkeintaan
|
|||
|
|||
Lämmitin | |||
|
|||
Kannattaa tarkistaa, näyttääkö lämmittimen säätökiekko oikeaa arvoa.
Usein ne ovat kalibroitavissa siten, että lämmittimen asteikko
käännetään vastaamaan mitattua lämpötilaa.
Eli kun lämmitin kytkeytyy pois päältä esim. 25 °C lämpötilassa,
kalibroidaan säätökiekko tähän vastaavaan lämpötilaan.
|
|||
|
|||
Lämpömittari | |||
|
|||
. | |||
|
|||
Veden ominaispainon mittaus | |||
Merivedessä on suolaa ja sen ominaispaino on erilainen kuin makealla vedellä. Myös lämpötila vaikuttaa ominaispainoon. Ominaispainoa ei voida mitata suoraan, mutta on välineitä joiden avulla se voidaan havainnoida:
Ominaispainon tulisi olla välillä 1.0249 – 1.0271 (S = 33 – 36) 25 °C lämpötilassa. On tärkeää seurata riittävän usein akvaarioveden ominaispainoa, koska ilman seurantaa arvo saattaa laskea liikaa. Syitä laskuun on monia: vaahdotin poistaa elementtejä vedestä, vesi vähenee järjestelmästä pumppujen tai vaahdottimien puhdistuksen yhteydessä tai vaikka eliöstöä akklimoitaessa (sopeutettaessa) ja sitten tämä kadonnut vesi korvataan makealla vedellä, joten ominaispaino laskee. Suolapitoisuuden laskiessa alkaa esiintyä mm. sinilevän liikakasvua.
|
|||
Kelluvalla hydrometrillä mittaaminen | |||
|
|||
. | |||
Viisarimallisella hydrometrillä mittaaminen | |||
|
|||
. | |||
Veden sähkönjohtokyvyn mittaaminen | |||
Tällä menetelmällä mitataan veden sähköjohtokykyä millisiemenseinä (mS).
Näin saadaan tarkka lukema veteen liuenneista ioneista ja
taulukoista voidaan lukea veden suolapitoisuus. Nämä mittavälineet ovat kalliita. Mittausanturista on pidettävä hyvä
huoli pitämällä se puhtaana ja kalibroimalla aika-ajoin.
|
|||
|
|||
Vesitestit | |||
Jotta
harrastaja pystyisi seuraamaan tärkeitä veden parametreja4,
on hänen hankittava testejä, joiden avulla pystyy päättelemään
akvaarion tilan. Kaikkein tärkeimmät
seurattavat parametrit ovat veden pH ja karbonaattikovuus KH, mutta
yleisesti tehdään seuraavanlaisia testejä.
|
|||
pH-testi | |||
Veden pH -arvon tulisi pysytellä arvojen 7.8
– 8.55
välillä. Aamulla se
saattaa olla tuolla alarajalla ja illalla ylärajalla.
Nämä vaihtelut ovat sallittuja eivätkä aiheuta ongelmia eliöstölle.
Tosin luonnossa meriveden pH pysyttelee koko ajan lähellä 8.2. pH voidaan testata tähän tarkoitukseen suunnitelluilla ns. tippatesteillä, mutta niillä saadut tulokset eivät ole kovin tarkkoja (asteikko 0.5 yksikön välein). Lisäksi tippatestillä nähdään vain senhetkinen arvo. |
|||
|
|||
. | |||
KH/Alkaliniteetti -testi | |||
Alkaliniteetti tarkoittaa sitä, kuinka hyvin
liuos pystyy pitämään kurissa pH:n heilahtelut.
Tätä puskurointikykyä mitataan akvaariovedestä
karbonaattikovuutta, dKH, mittaamalla.
Meriveden arvo on 6 – 8.3 dKH, joka vastaa arvoa 2.1 – 3.0
meq/L alkaliniteettia. Akvaarioveden
puskurointikyky mitataan tippatestillä.
Hyväksyttävät arvot ovat samat kuin meriveden, mutta kalkin
lisäys akvaarioveteen vaikuttaa suuresti mitattuun tulokseen.
Kalkkiveden käyttö nostaa KH-arvoa ja pH:ta mutta kalkkireaktori
hiilidioksidin kanssa käytettynä myös nostaa KH-arvoa mutta laskee
pH:n arvoa. |
|||
. | |||
Ca -testi | |||
Korallit ja muut kalkkirunkoiset eliöt
tarvitsevat kalsiumia (Ca) runkonsa ja kuorensa kasvattamiseen.
Vedessä olevan kalsiumin määrän tulisi olla mahdollisimman lähellä
meriveden arvoa, joka on noin 420 ppm. Kalsiumia voidaan lisätä veteen
kalkkivesireaktorilla, kalkkireaktorilla tai lisäämällä
kaksikomponenttista jauhetta (kalsiumia ja puskurointiainetta) veteen. |
|||
. | |||
Mg -testi | |||
Magnesium (Mg) vaikuttaa kokonaisalkaliniteettiin. Jos magnesiumarvot ovat liian alhaiset, hiipuvat kalsium- ja alkaliniteettiarvot myös alaspäin. Silloin kalsiumarvo on alhaalla ja pH-arvo vaihtelee tavallista suuremmalla välillä. Magnesiumarvon tulisi olla välillä 1250–1350 mg/l. |
|||
. | |||
NO2/NO3 -testi | |||
Nitriitti NO2 ja nitraatti NO3 testejä tehdään akvaarion käynnistyksen yhteydessä ja niillä tarkistetaan milloin kypsymisvaihe on päättynyt. Näitä testejä voidaan tehdä koeluontoisesti silloin tällöin ja erityisesti sellaisissa tapauksissa, kun altaaseen ilmestyy esim. jokin leväbuumi tai vastaava ongelma. Nitriitin ja/tai nitraatin korkeat arvot kertovat siitä, että jokin kuolee ja mätänee altaassa.
|
|||
|
|||
Puhdistusvälineet | |||
Yksi ehdottoman tärkeä asia on pidettävä
mielessä: akvaarion puhdistamiseen käytettävät välineet ovat
sellaiset, joilla puhdistetaan vain akvaariota. Saippua
ja muut puhdistusaineet ovat erittäin kohtalokkaita eliöstölle
akvaarioveteen joutuessaan. Ne
pilkkovat rasvamolekyylejä ja tappavat tehokkaasti akvaarion eliöstöä.
Siksi keittiössä käytössä ollutta tiskiharjaa ei missään
nimessä saa käyttää esimerkiksi silikonisaumojen puhdistamiseen.
Akvaariota varten hankitaan omat välineet ja
pidetään erillään muista vastaavista välineistä.
Akvaarion lasien ulkopintojen puhdistuksessa tulee myös käyttää
vain puhdasta vettä. Lasi
puhdistuu yllättävän helposti myös kuivalla mikrokuituliinalla. Hankintalistalla on seuraavat välineet: puhdistusmagneetti, puhdistusraappa, tiskiharja, pulloharja, kynsiharja, kertakäyttöhansikkaita, kasvipihdit ja etikka.
|
|||
|
|||
Elävää kiveä ei tulisi sijoittaa liian lähelle sivulaseja, jos haluaa pitää ne puhtaana, sillä puhdistusmagneetin on sovittava liikkumaan lasin ja elävän kiven välistä. |
|||
. | |||
Puhdistusraappaa tarvitaan
kalkkilevän poistamiseen lasin sisäpinnalta.
Vaikka lasia puhdistetaan puhdistusmagneetilla säännöllisesti,
alkaa lasiin silti kasvaa kalkkileväläiskiä, joita magneetin
puhdistuspinta ei poista.
Nämä kalkkiläikät on poistettava raapalla.
Muovinen raappa sopii hyvin, mikäli kalkkiläikkä ei ole tiukassa.
Jotkut käyttävät jopa vanhaa luottokorttia tähän
tarkoitukseen.
On muistettava kuitenkin pestä tällaiset välineet hyvin
ennen käyttöä. Jos kalkkilevä on tiukassa, tarvitaan
poistamiseen metallista raappaa. Esimerkiksi
keraamisten liesitasojen puhdistukseen käytettävä raappa on sopiva tähän
tarkoitukseen. Sitä käytettäessä
on oltava hyvin varovainen, jottei vahingoita silikonisaumoja. Pelkällä raapan terällä puhdistaminen saattaa myös
harrastajan sormet vaaraan. Kun
puhdistus on suoritettu, on hyvä irrottaa terä raapasta ja kuivata se
varovaisesti. Jos jättää
terän kuivaamatta, ruostuu se pilalle muutamassa päivässä.
Varateriä on syytä ostaa raapan hankinnan yhteydessä. Tiskiharja
tai vastaava on hyvä saumojen puhdistamiseen.
Silikonisauman ja lasin rajapintaan jää aina hiukan levää ja
sen poistamiseen on tiskiharja oiva apuväline. Pulloharjaa tarvitaan
esimerkiksi vaahdottimen puhdistuksessa. Kynsiharjaa tarvitaan
laitteiden puhdistuksessa.
Esimerkiksi vaahdottimen ulkopintoihin kiinnittyy erilaista
eliöstöä, joka on hyvä poistaa aika-ajoin.
Kynsiharja sopii tähän tarkoitukseen oikein hyvin.
Etikkaa tarvitaan
perusteelliseen puhdistamiseen, jolloin laitteita liotetaan etikkavedessä
vähintään vuorokauden verran.
Etikka liuottaa esimerkiksi kaikki kalkkitahrat pois.
Etikka on ehdoton väline pumppujen puhdistuksessa. Kasvipihtejä tarvitaan vaikka merivesiakvaariosta ei juuri kasveja löydy. Pihdeillä on helppo kääntää vaikkapa kotilo oikein päin ilman, että tarvitsee laittaa käsiään veteen. Lisäksi niillä voi nostella pudonneita koralleja takaisin paikoilleen yms. |
|||
|
|||
1) Nilsen
& Fosså - Modern Reef Aquarium vol. 1: sivu 259.
|
|||
Seuraavassa kohdassa käydään läpi mahdollisia tarvittavia akvaarion lisälaitteita. |