Hiekkapeti

Pääaltaan pohjalla yleisesti pidetään jonkin paksuista hiekkapetiä.  On useita mielipiteitä siitä minkä paksuinen olisi sopiva.  Joka tapauksessa jos aikoo pitää määrättyjä pohjan tonkioita, on hiekkapedin oltava riittävän paksu näille eläimille.

Akvaarion toiminnan kannalta paksua hiekkapetiä (DSB = Deep Sand Bed) suositaan isossa osassa harrastajapiiriä ja paksuudeksi on määritelty 7-10 cm tai paksumpaa.  Mutta löytyy niitäkin harrastajia jotka käyttävät 5 cm paksuista petiä ja pitävät sitä riittävän paksuna ja toimivana paksuna hiekkapetinä.

Alla käsitellään tarkemmin tuota 7-10 cm paksua hiekkapetiä ja sen toimintaa.

Paksu hiekkapeti

Tästä aiheesta on yhtä monta mielipidettä kuin harrastajaakin.  Kuten aikaisemmin kerrottiin, biologisessa kierrossa ja sen typpivaiheessa  tarvitaan hapeton alue, jossa elävät bakteerit muuttavat nitraatit vaarattomaksi typpikaasuksi.  Paksun hiekkapetin alaosa on juuri tällainen hapeton alue.

Mielipiteitä jakava aihe on tämän hiekkakerroksen toimivuus.  Toiset vannovat sen nimeen ja toiset sanovat sen olevan aikapommin.  Aikapommin kannalla olevien mukaan pohjaan kertyy erilaisia myrkkyjä, jotka jossakin vaiheessa lähtevät liikkeelle ja aiheuttavat eliöstön kuolemista.  Tällainen tapahtuma voisi olla vaikkapa tilanne, jossa pumppu vahingossa alkaa puhaltaa pohjalle kaivaen auki hiekkapetin ja näin vahinko pääsee tapahtumaan.

Koralliriutoilla olevan hiekan rakenne riippuu lähiympäristöstä.  Vulkaaniselta alueelta löytyy laava­pitoista hiekkaa.  Laskujokien tai valuma-alueiden lähettyvillä hiekasta löytyy kvartsia ja hieno­jakeista ainesta, joka on valunut joesta virtauksen mukana.  Riutoilta löytyy kalkkipitoista hiekkaa, joka on peräisin kuolleiden korallien murenemisesta jne.  Sillä, millainen hiekan kemiallinen koostumus on, ei kuitenkaan ole suurta merkitystä sille, millaista eliöstöä hiekasta löytyy.  Hiekan raekoolla on paljon suurempi merkitys.  Veden virtaus ja aallot vaikuttavat suuresti tähän.  Hienompaa laskeumaa on tietenkin alueilta, joissa on heikompi virtaus, ja karkeampaa puolestaan kovemman virtauksen alueilla.  Riutta-alueilla pohjahiekka on jatkuvassa liikkeessä.

Hiekan rakenteella on siis suuri vaikutus siihen, millaista eliöstöä hiekkarakeiden pinnalla ja väleissä elää.   Akvaarioissa on vastaava tilanne, joten hiekan raekoon valinnalla on suora vaikutus siihen, millaista eliöstöä pohjahiekalla voi elää.  Tämä on tietysti alkutilanne, mutta se muuttuu, kun pohjalle alkaa kerääntyä detritusta.  Aikaa myöten hiekan keskimääräinen raekoko pienenee, koska detritus on hyvin hienojakoista ja laskeutuu alkuperäisten hiekkarakeiden väleihin.

Veden liike pohjahiekassa tapahtuu vain eliöstön avustuksella.  Virtauspumput eivät pysty liikuttamaan vettä pohjahiekan välisissä pienissä rakosissa.  Akvaarion vesi on joko ’vapaana vetenä’ tai hiekassa olevana vetenä.  Hiekassa oleva vesi on joko happipitoista, vähähappista tai hapetonta.  Viimeksi mainittua löytyy hiekkapetin pohjalta, mikäli peti on riittävän paksu.

Hiekkapetin on oltava “oikeanlainen”, jotta siitä löytyisi riittävästi kuhunkin kerrokseen kuuluvaa eliöstöä ja bakteereita.  Kaikkein tärkeimpiä ovat erilaiset madot, kotilot ja äyriäiset eli ns. ”puhdistajat”.  Kukin niistä on yleensä erikoistunut vain tietynlaiseen ravintoon.  Siksi onkin tärkeää, että eliöstö on mahdollisimman monipuolista.  Ruokaketjussa kukin eliö “hävittää” vain noin kymmenen prosenttia syömästään ruoasta, koska se muuttuu toiseen muotoon ja se syödään uudestaan jonkun toisen eliön toimesta.  Näin esimerkiksi akvaarion laitettu ruoka syödään vähintään viiteen kuuteen kertaan ennen kuin se on syöty lähes olemattomiin tai nousee typpikaasukuplana ylös akvaariosta.

Kuvissa on mikroskoopilla otettuja makrokuvia akvaarion mikroeliöstöstä (Tatu Vaajalahti).

Jos tämä “puhdistajaporukka” ei ehdi poistaa kaikkea sitä ruokaa, joka akvaarioon laitetaan, on se erinomaista ruokaa leville, jotka puolestaan syödään kalojen, kotiloiden, erakkorapujen yms. toimesta.  Ruokaketjussa eliöstö pienenee sitä mukaa mitä useimmin ruoka tulee syödyksi.

On myös muistettava, että eliöstö lisääntyy ja tuottaa munien, sperman ja poikasten muodossa ravintoa esimerkiksi koralleille. Akvaarion ekologinen järjestelmä tuottaa siis, pääasiassa kaloille an­netusta ruoasta, ruokaa myös monelle muulle eliöstölle, jota ei tarvitse ruokkia (tai näin on kuviteltu).

Ronald Shimekin mukaan[i] paksun hiekkapetin tulisi sisältää seuraavat hiekan raekoot: 1-2 mm, 0,5 -1 mm, 0,25–0,5 mm, 0,125–0,5 mm ja 0,063–1,125 mm.  Siksi korallihiekka, jonka raekoko on 0-2 mm, on erittäin hyvää akvaarioiden pohjalle.

Suomesta löytyvä ”sokerimainen” kvartsihiekka ei joidenkin harrastajien kokemuksen mukaan sovellu hyvin riutta-akvaarioon.  Sen raekoko on niin tasaista, ettei siihen synny kunnolla erilaisia kerroksia. Sen vuoksi eliöstö kaivautuu siihen vain muutaman sentin syvyydelle.  Tämä tarkoittaa myös sitä, että siinä elävien organismien kirjo on huomattavasti kapeampi ja köyhempi kuin korallihiekassa. Shimekin arvion mukaan akvaarioiden pohjahiekassa elää noin 300.000 – 450.000 organismia neliömetriä kohti.

Jos paksun hiekkapetin eliöstö on riittävä eikä akvaariota ruokita liikaa, kerääntyy hiekkapetiin hyvin hitaasti myrkyllisiä hivenaineita.  Toisaalta yhdistelmä, jossa ruokitaan liikaa eikä pohjaeliöstö ole riittävä, saattaa hyvinkin päättyä tämän aikaisemmin mainitun ”aikapommin ” räjähdykseen.

Olemassa on muutama paksun hiekkapetin käyttösovellus, joista osa mahdollisesti saattaa ennaltaehkäistä mahdollisesti syntyviä ongelmia.

• Paksu hiekkapeti pääakvaariossa

• Paksu hiekkapeti ala-altaassa

• Paksu hiekkapeti refugiossa

Paksu hiekkapeti pääakvaariossa

Mikäli järjestelmässä ei ole käytössä ala-allasta ja/tai refugiota, on tällöin hiekkapeti tehtävä pääaltaaseen.  Normaalisti paksu hiekkapeti on syvyydeltään 7-10 cm.  Jos hiekkakerros on ohuempi, ei sen alaosaan synny riittävää hapetonta aluetta.  Tästäkin asiasta tosin ollaan montaa eri mieltä.

On harrastajia, jotka eivät pidä esteettisesti kauniina tuota paksua kerrosta altaansa pohjalla, joten he tekevät sen mahdollisimman ohueksi tai sijoittavat paksun hiekkapetin esim. ala-altaaseen.  On kuitenkin mahdollista piilottaa osa hiekan sy­vyy­destä käyttämällä peitelistoja tai vastaavia akvaarion alaosassa.  Kuvassa pohjahiekasta on näkyvillä vain 1/3 sen paksuudesta.  Loput ovat pöydän reunan koristeen ja sen päällä olevan peitelistan alla piilossa.

Tärkeintä, esteettisyyden lisäksi, on tuon hiekkapetin toimivuus.  Parhaiten sen saa toimimaan, jos siihen saa siirtymään paljon eliöstöä elävästä kivestä.  On koulu­kuntia, joissa elävä kivi neuvotaan laittamaan pienten putkirakenteiden varaan ja korallihiekka siten, että se juuri ja juuri ulottuu elävän kiven alareunaan.  Tällöin heidän mielestään ei pääse syntymään detrituskasaumia kivien juurille.  Toiset taas laittavat elävän kiven suoraan hiekkapetin päälle ja osittain jopa sen sisään.  Tässä jälkimmäisessä tapauksessa eliöstön siirtyminen hiekan ja kiven välillä on suurempaa.

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että paksun hiekkapetin toimivuus on parasta juuri pääaltaassa, koska siellä on myös suurin osa eliöstöstä. Myös biologinen kierto tapahtuu pääosin pääaltaassa, koska kalojen jätökset, ruoan tähteet yms. likaavat komponentit jäävät enimmäkseen sinne.

Paksua hiekkapetiä tarvitaan pääaltaassa myös silloin, kun asukkaina on sellaisia kaloja tms., jotka tarvitsevat riittävän syvän hiekkakerroksen johon kaivautua.

Hiekkapeti sijoitetaan yleensä ala-altaan keskilokeroon, joka samalla toimii myös refu­giona.  Aikaisemmin juttua refugiosta on täältä.

Vaahdotin sijoitetaan yleensä ensimmäiseen lokeroon, koska jos se olisi viimeisessä, voisi refugiosta kiertoon lähtevä eliöstö joutua osin vaahdottimeen. Joissakin sovelluksissahan pää­altaasta tuleva vesi valuu suoraan vaahdot­timeen.  

Kun hiekkapeti on ala-altaassa, on sen poistaminen ongelmatilanteessa huomat­tavasti helpompaa kuin jos se olisi poistettava pääaltaasta. Osa harrastajista on tehnyt keskimmäiseen lokeroon irrallisen “astian”, jossa hiekkapeti sijaitsee.  Tämän irrallisen altaan reunat ovat hiukan korkeammat kuin keskimmäisen lokeron vedenpinnan taso.  Vesi valuu tähän altaaseen ensimmäisestä lokerosta ja sitten reunojen yli keskimmäiseen lokeroon.  Ongelmatilanteissa tarvitsee vain nostaa tämä irrallinen allas pois keskilokerosta ja näin hiekkapeti on poistettu järjestel­mästä.

Kolmantena vaihtoehtona on erillinen refugioallas, jossa hiekkapeti sijaitsee.  Tällaisessa ratkaisussa vesi kiertää ensin ala-altaaseen ja sieltä osaksi tai koko­naan refugioon ja sitten takaisin pääaltaaseen.  Refugio voidaan tarvittaessa helposti sulkea pois kierrosta.

Kun käytössä on erillinen refugium, on sen tilavuus normaalisti selvästi suurempi kuin ala-altaan yhteydessä olevalla refugiolla.  Samalla myös hiekkapetin pinta-ala on paljon suurempi ja kyseistä allasta voidaan käyttää erillisenä apualtaana.  Siellä voidaan pitää elävää kiveä enemmän kuin muutama palanen ja näin lisätä biologisen suodatuksen tehokkuutta.  Samalla elävästä kivestä saadaan hyvin run­sas eliöstö hiekkapetiin.  Toki ala-altaan yhteydessäkin olevassa hiekka­peti/refugio -järjestelmässä tulee pitää hiukan elävää kiveä, mutta tietysti tilan käytön kannalta ei siellä voi pitää muutamaa kiveä enempää.

Erillisessä refugiossa voidaan virtausta säädellä paremmin ja näin myös hiekkapeti voi olla huomattavasti “mutaisempaa” eli hienojakoisempaa ainesta kuin ala-altaan yhteydessä.  Ala-altaan läpi virtaava vesimäärähän on sen verran suuri, että sen mukaan lähtee paljon helpommin hienojakoista ainesta kuin erillisestä refugiosta, jonka läpi vesi ei suoranaisesti virtaa.

Paksun hiekkapetin yhtenä ongelmana pidetään sitä, että siihen kerääntyy kaikenlaisia epäpuhtauksia.  Tarvitaan hyvin runsas eliöstö syömään pohjalle syntyvä detritus.  Kun käytössä on erillinen refugio, on ala-altaan pohja kokonaisuu­dessaan paikka, johon osa detrituksesta vajoaa, kun vesi kiertää usean seinämän yli tai ali.  Ala-altaan pohjalta se on helppo poistaa. Osa detrituksesta menee sitten refugioon ja pääaltaaseen, joista se poistuu biologisen toiminnan avulla.

Erillinen refugio on myös siitä erikoinen järjestelmä, että siellä kasvava makrolevä ei helposti siirry pääaltaaseen, vaikka ne ovat samassa kierrossa.  Tämä pätee myös paljolti muihinkin leviin.  Esimerkkinä löytyy vaikkapa tapaus runsaasta puna­levästä, joka rehotti refugiossa yli puoli vuotta, mutta ei levinnyt sieltä kuitenkaan pääaltaaseen.  Refugion rakenteen on tietenkin oltava sellainen, että sinne valuu ylivuodon kautta vain pintavesi, joten kiertoon pääsee vain hyvin kevyt aines.

Hiekkapetin käynnistyksen tai “päivittämisen” yhteydessä yhtenä mahdollisuutena on käyttää ns. elävää hiekkaa.  Se on koralliriutalta otettua korallihiekkaa, joka sisältää pieneliöstöä ja bakteereita.  Hiekka on pakattu muovipusseihin siten, että se säilyy kosteana eikä eliöstö pääse kuolemaan.  Kyseinen elävä hiekka on vähintään yhtä kallista kuin elävä kivi.

Hiekkapeti voi sijaita sekä pääaltaassa ja ala-altaassa että pääaltaassa ja refugiossa.  Jos refugiossa on käytössä hiekkapeti, ei ala-altaaseen kannata hiekkaa laittaa, koska ala-altaan pohjalta on helppo kerätä pois sinne laskeutunut detritus.

Tässä akvaariojärjestelmässä pääaltaassa on vain ohut hiekkakerros pohjalla.  Ala-altaassa taasen on paksu hiekkapeti keskimmäisessä lokerossa.  Ala-allas sijaitsee pääaltaan takana olevan seinän takana olevassa kaapissa.  Altaan paikka, jalusta ja laitekaappi on suunniteltu ja toteutettu talon rakentamisen yhteydessä (Mikko Koskinen).